Repen palsta: Pelko verkolla

Pieni vilkaisu miesten pro-tennikseen. Selvitetään miltä näyttää ”etupellon niitto” miespuolisilla huippuosaajilla. Olemmehan kaikki sitä mieltä, että verkkopeli on vanhan koulun pelityyliä, taakse jäänyttä tenniselämää. Modernit mailat, atleettiset pelaajat ja timakat, palloja purevat jänteet ovat yhdessä tehneet verkolle nousemisesta erikoisuuden tavoittelua ja yllätysiskuilla taktikointia.

Näin ajatellaan, mutta tilastot eivät tue lauma-ajattelijoiden käsitystä. Tilastotietoa Grand Slam kisoista: Keskimäärin verkolle noussut vie 66% näistä pisteistä, kun taas takakentälle aina jäävä pääsee keskimäärin vain 46%:iin voittopisteiden laskennassa.

Luvuista näkee, että verkolle mennään usein harkitusti ja silloin, kun on jo hyvä ote pisteestä. Jos ei mennä verkolle kuin kättelyyn, niin voittomarginaali kärsii juuri sen pienen eron verran, jota tarvitaan tasaisen ottelun voittamiseen.

Fakta: Välillä kannattaisi mennä verkolle.

Miksei sitten pelattaisi koko kentällä? Mikä estää verkolle menemisen? Pelko verkolla?

Verkolla pelaaminen on nopeaa ja arvaamatonta. Palloa tulee matalana, korkeana ja vieläkin korkeampana, kohti ja laitaan, eikä pallon tavoitteluun ole aikaa. Pitäisi ennakoida rankasti ja joskus jopa arvata tai hämätä. Kurkotella ja väistellä.

Onhan se paljon rauhallisempaa takakentällä, se täytyy myöntää. Verkolla on jännittävää.

Eli lääkkeeksi pientä rohkaisua. Kytätään lyhyitä palloja ja jännitystä janoten hakeudutaan pelkoa kohti. Pisteiden välillä voi tehdä paljon hyvää suunnittelua, visioida seuraava pistettä. Millaisena haluisit sen nähdä?

”Haa…nyt tulee kipsi kakkossörvi…kierrän forelle ja lähden vastaan, tiivistän bäksvingiä, liikun lyönnin läpi ja suuntaan syvälle syöttäjän kenttään. Samalla vauhdilla painun verkolle tukka hulmuten…hemmettiin split stepit, tiedän jo mihin pallo seuraavaksi tulee!”

Tulta päin!

Repe