”En ole koskaan ollut teknisesti taitava. Missään. Mutta osaan kilpailla.”
Poistuessani Talin tennishallista mietin, miten tässä taas kävi niin, että keskustelu kääntyi tapaani pelata. Ei tuloksiin, vaan miksi olen niin raivostuttava vastustaja. Tämähän on vain aikuisten höntsäryhmä. Mutta lyhyessä ajassa tenniksessäkin olen omaksunut roolin mistä tulin tunnetuksi pitkällä ammattijalkapalloilijan urallani.
Kokemukseni on, että tennis on enemmän tekniikkalaji kuin jalkapallo. Jalkapallossa tekniikkaa pystyy helpommin korvaamaan muilla taidolla tai ominaisuuksilla. Tenniksessä epäpuhdas lyönti jää yleensä verkkoon tai menee vähän rajasta yli, ja siitä tulee heti pisteitä toisin kuin jalkapallossa. Jalkapallossa huonollakin tekniikalla voi pysyä pelissä mukana, koska pelin ratkaisee yleensä muutama yksittäinen maaliin johtanut suoritus, ja tilanteita voi helpommin kompensoida vaikkapa fysiikalla tai joukkuetaktiikalla. Kuten high scoring ja low scoring -pelien erona yleensäkin, tenniksessä todennäköisemmin parempi voittaa, koska pisteitä tulee koko ajan, kun taas jalkapallossa yllätysmahdollisuus on isompi, koska maaleja tulee vähän.
Minun maailmassani tämä asettaa ihan erilaisen merkityksen fokukselle ja riskille. Ainakaan näin amatöörinä tennistä ei kannata pelata silloin, kun fokus ei ole kohdallaan. Jokainen lyönti on armoton ja jokainen pallo tuottaa pisteitä. Jalkapallossa huononakin päivänä selviytyminen on helpompaa, koska kentällä on enemmän pelaajia ja suurin osa pelistä tapahtuu ei -merkityksellisillä alueilla. Ymmärrys siitä millä alueilla ja missä tilanteissa riskejä ei kannata tai kannattaa ottaa näkyy futiksessa usein ratkaisevampana tulostaululla kuin kenenkään taitotaso.
Amatöörien kanssa tennistä pelatessa olen huomannut, että huomattavasti useammin pisteet päättyvät virheisiin ja riskeihin kuin onnistumisiin. Siksi pelaan rauhallista alakierrettä ja lobbia. Eipä siinä niin kehity, mutta voittaa kyllä yllättävän paljon. Ongelma tulee kun vastustajan taitotaso kasvaa ja varmuus paranee.
Tim Henman on tennismaailman Mikko Kuustonen. Paitsi että heillä ei ole pelaajina mitään muuta tekemistä toistensa kanssa kuin, että molemmat ovat syöttäneet ässäsyötön minua vastaan. Peliurallani Lontoossa asuin legendaarisen Wimbledonin tenniskentän vieressä ja tutustuin tietysti sekä hienoon lajiin mutta paikallisella kuntosalilla myös englantilaisiin tennisammattilaisiin. En koskaan edes nähnyt Henmanin ainoaa minulle syöttämää palloa ennen kuin se oli jo kentän takaseinässä. Vaikea kuvitella, että olisin ollut yhtä ylivoimainen, jos olisimme pelanneet jalkapalloa vastakkain. Tenniksessä vahvempi jyrää ja kilpailuhenkisenä olenkin nyt pelannut enemmän mikkokuustosia vastaan.
Kun lasketaan pisteitä, haluan voittaa. Aina. Riippumatta lajista tai vastustajasta. En mahda itselleni mitään. Äärimmäisyyteen viedyssä kilpailuvietissä ja taidottomuudessa on omat haasteensa, varsinkin tenniksessä. Olen kuitenkin haltioutunut lajista ja erityisesti sen tuomasta haasteesta. Olen urheilun kaikentasoisena suurkuluttajana huomannut, että urheilussa usein pelaajat toistavat omaa kaavaansa. Sama tuntuu pätevän tennikseen. Jos oma tyylini ei joskus toimi, muutan heti taktiikkaa ja pelin luonnetta, ja yllättävän usein vastustajalla meneekin oma peli sekaisin ja heidän fokus ja riskitaso muuttuvat. Ei se tekniikkaa ole, mutta ehkä jonkinlaista taitoa saada vastustajan peli sekaisin.
Niinpä, luettuani oman kolumnini alan ymmärtää miksi olen raivostuttava vastustaja.
Kuvassa Aki pelikaverinsa Oona Kivelän kanssa.
