Joulukuun 16. päivänä seurasin mielenkiinnolla Helsingin IFK:n SM-liigaottelua HPK:ta vastaan. Pelissä pelasi meidän vanhimman pojan ikäinen (16 v.) poika, Frans Karjalahti. Kyseinen peli oli hänen ensimmäinen aikuisten SM-liigaottelunsa. Käsittääkseni hän on nuorin SM-liigaa koskaan pelannut – Jesse Joensuu oli aikanaan myös 16-vuotias, mutta kuitenkin useita päiviä vanhempi. Jesse oli jo 16-vuotiaana todella iso ja vahva jässikkä. Karjalahti on huomattavasti pienempi poika; veikkaisin, että hän on hieman alle 180 cm ja noin 75 kg. Hän pelaa jo kokonsa takia ihan eri avuilla kuin Jesse. On ollut mielenkiintoista seurata sivusta hänen uraansa. Itsekin olin 10 vuotta sitten samaan aikaan kaverin kanssa jäällä – oli kova pelimies jo silloin.
Kuva on tehty tekoälyllä.
Meillä, kun näitä harrastajalapsia on useita ja lajejakin useampia, niin kaikilla pojilla on muutama pelikaveri, joiden edesottamuksia on erittäin mielenkiintoista seurata. Toisten lasten kehityksen huomaa helpommin kuin oman, kun heidän suorituksiaan ei pääse näkemään välttämättä edes joka kuukausi. Kehitys meinaa usein tapahtua hieman aaltoina, joten kuukausien aikana voi olla tapahtunut suurta kehitystä – tai sitten huomaan, että joku onkin taantunut tai muut ovat ottaneet kiinni. Myös fyysisten erojen tuomat muutokset on helpompi havaita, kun pelaajaa ei seuraa joka viikko. Monenlaisia polkuja näkee: toiset harjoittelevat paljon vain yhtä lajia ja pärjäävät siinä ainakin ala-asteen ajan, jotkut sen jälkeenkin. Toiset taas pelaavat kaikkea mahdollista ja ehkä vaihtavat ns. “päälajia” vielä yläasteiässä.
Vanhimman pojan pelikavereita on lopettanut jo vino pino, mutta mukana on vielä pojan kanssa ensimmäisessä joukkueessa 12 vuotta sitten aloittaneitakin. Osalla pelitaidot ovat jääneet leikkikoululaisten tasolle – vain fysiikka on muuttunut – kun taas esimerkiksi Karjalahti pelasi jo yhden SM-liigaottelunkin. Vähän surullista huomata, että lapsi voi harrastaa aktiivisesti 12 vuotta oppimatta pelaamaan kunnolla ollenkaan. Jotain on mennyt pieleen. Osa esikoisen entisistä pelikavereista pelaa junioreiden SM-sarjaa tai Mestistä, ja kehitystä on tapahtunut huimasti. Kaikista ei olisi millään osannut arvata 10 vuotta sitten, miten käy. Kovia pelimiehiä on myös laittanut luistimet naulaan – into ja palo harjoitteluun ovat sammuneet, ja tytöt, kännykkä, virvoitusjuomat ja mopot vieneet mennessään.
Yksi jääkiekon lopettaneista oli pelaillut tennistä sivulajina kerran pari viikossa ja siirtyi reilu pari vuotta sitten täysipainoisesti pelaamaan tennistä. Hän asuu nyt Espanjassa, käy siellä tennisklubilla lukiota ja pelaa tennistä. Mielenkiintoista seurata, miten kundin käy!
Keskimmäisen pojan – yläasteella – pelikavereita ei vielä niin paljon ole lopettanut, mutta murrosikä laittaa paremmuusjärjestyksen ihan uusiksi, se on varmaa! Tästä seuraa varmasti myös lopettamisia, ja joidenkin taso taas voi nousta fyysisen voiman ja koon lisääntyessä suhteessa muihin. On yläasteikäisissäkin todella mielenkiintoisia pelimiehiä – kuullaanko heistä joskus ehkä? Sitä on mahdoton sanoa, toivottavasti! Muutama nimi tekisi mieli nostaa esiin…
Nuorimman vesselin pelikavereissa, joka lajissa, on varsin paljon pikavoittojen metsästäjiä: harjoitellaan yhtä lajia monotonisesti ja paljon. On muun muassa aloitettu aktiivinen luisteluharjoittelu jo päiväkoti-iässä, kun muut samaan aikaan käyvät kerran viikossa kiekkokoulussa tunnin pyörimässä. Käydään kaikki mahdolliset kolmannen osapuolen tarjoamat harjoitukset ja tapahtumat läpi – lajia harjoitellaan helposti jopa yli 10 tuntia viikossa. Tuloksiakin tulee lyhyessä ajassa, kehitys on hurjaa jopa pari vuotta, mutta sitten kehitys tyssääkin, tulee vammoja ja motivaatiokin voi olla koetuksella. Vanhempien ymmärrys, tuki ja halu olla mukana ovat näissä tilanteissa ratkaisevia, varsinkin jos motivaatio meinaa loppua eikä onnistumisia tulekaan niin usein kuin mihin on totuttu. Urheilijaksi kasvaminen ja kehittyminen on kuitenkin paljon enemmän maratonjuoksu kuin 100 metrin pyrähdys. Muutama nuorimman pojan tenniskaverikin on jo vaihtanut seuraa, eikä pelimiehiä ole enää niin usein kisoissa näkynyt.
Pikavoittojen perässä on vaan niin helppo meidän vanhempienkin juosta. Harjoitellaan monotonisesti ja paljon, niin kehitys voi olla todella nopeaa, mutta suvantovaihekin kestää sitten pitkään tai kehitys voi pysähtyä kokonaan. Valitettavan paljon näkee pikavoittojen perässä juoksevia vanhempia, joille lapsen voitto on tärkeämpää kuin lapselle itselleen, eikä tähtäin ole tarpeeksi etäällä. Jokaisen menestyneen nuoren urheilijan taustalta – myös Karjalahden – löytyy kuitenkin intohimoinen vanhempi, joka on valmis uhraamaan aikaa ja rahaa lapsen menestymiselle, joskus ehkä vähän liikaakin…
Eräs vanhimman pojan entinen pelikaveri pelasi SM-sarjaa jokunen vuosi sitten, ja hänen joukkueensa oli viikonloppuna lähdössä vieraspelireissulle muistaakseni Jyväskylän kautta Ouluun. Poika totesi: “En lähde mukaan, menen tyttöystävälle yöksi.” Poika kyllä pelaa vielä, mutta sarjataso on laskenut. Palo harjoitteluun oli jo tuolloin selvästi hiipunut – lahjakas poika. Saa nähdä, vieläkö kipinä syttyy. Onneksi on myös sitten näitä Karjalahtia, joiden palo ja intohimo pelaamiseen ja harjoitteluun säilyvät, ja saamme ihastella heidän suorituksiaan ja hämmästellä: “Kyllä oli poika kova pelimies jo 8-vuotiaana!”
Monen Kentän Konkari
Monen Kentän Konkari on nimimerkki, jonka takana on kokenut HVS-pelaajan vanhempi – arjen asiantuntija niin pelikentän laidalla kuin sen ulkopuolellakin. Hän kirjoittaa HVS-Verkkosanomiin kolumneja, joissa tarkastellaan tenniksen maailmaa vanhemman näkökulmasta: kilpailuiden jännitystä, harjoitusten rytmiä ja matkojen kommelluksia. Hän kertoo rehellisesti, lämpimästi ja pilke silmäkulmassa, millaista on elää mukana junioritenniksen pyörteissä.
