Poika oli helmikuussa Hollannissa kaksi viikkoa tennisturnauksissa, kaksissa eri karkeloissa siis. Lähdin itse perään vajaan viikon jäljessä. Suomessa oli lähtiessä -8 °C, eikä Hollannissakaan saapuessani kesä vielä ollut, mutta reippaasti plussan puolella kuitenkin. Poika oli ehtinyt jo ensimmäisen turnauksen pelata loppuun, ja meillä oli siinä pari päivää aikaa latautua seuraavaan koitokseen, hämmästellä kanaaleja ja maistella juustoja. Käytiin parilla tennisklubillakin palloa lyömässä siinä välissä.
Toinen klubi, Fablo Tennishal, oli todella tunnelmallinen, hieman jopa pimeä. Suurin osa valosta tuli ikkunoista, katto oli matalalla ja keskellä oli avotuli, jonka ympärillä oli penkkejä. Vähän kuin iltanuotiolla olisi istunut. Harmaahiuksiset ja jo aika hidasliikkeiset tennispelaajat pitivät klubilla jonkinlaista after game -tilaisuutta. Ostin oluen baarista, ja mennessäni maksamaan vanhempi rouva tiskin takaa totesi: “Beer on the house.” Klubi on auki vain lokakuun alusta maaliskuun loppuun, muulloin hallissa kasvatetaan tulppaaneja.
Ensikosketus Alankomaihin oli varsin positiivinen, mutta sitten homma alkoikin luisua. Poika alkoi oksentaa ja sääkin meni huonompaan suuntaan. Oksentelua jatkui neljä päivää. Toinen turnaus olikin sitten sillä taputeltu. Ensimmäinen peli meni pojalta oksennusta pidätellessä, toisen pelin poika voitti puolikuntoisenakin ja viimeinen peli oli yhtä Hollannin kärkipelaajaa vastaan. Vaikka olikin jo saatu vähän nestettä kroppaan ja glykogeeniä lihaksiin, ei peli ollut vielä sillä tasolla, että oltaisiin pystytty kaveria haastamaan.
Kisapaikalle saapuessamme lämpötila oli ulkona noin +10 °C ja sisällä hallissa sama +10 °C, eikä halli juuri tuosta lämmennyt, vaikka ulkona lämpötila hetkellisesti nousikin lähelle +20 °C.
Nelinpelissä pojat saivat “byen” ensimmäisellä kierroksella, mikä oli varsin tervetullutta ja antoi päivän lisää toipumisaikaa. Ensimmäisen varsinaisen nelinpelin pojat harjasivat tyylikkäästi. Semifinaalissa tuli vastaan Hollannin kärkipojat. Numerot olivat aika selvät, mutta jopa kuusi geimiä meni deciding point -palloon. Lisää lyöntivarmuutta vaan – liikkeessä ja taidossa pärjätään vallan mainiosti. Koskee lähes kaikkia poikani ikäluokan pelaajia HVS:ssä: lyöntivarmuudessa ollaan selkeästi jäljessä. Sääkin oli jo tässä vaiheessa lämmennyt reippaasti, jopa +18 °C:een.
Oli mielenkiintoinen reissu sairastelusta huolimatta. Kisapaikalle oli majapaikastamme matkaa noin 190 km. Autolla kun kuljimme, pääsin samalla vähän hämmästelemään paikallista liikennettä. Autoja siellä on liikenteessä paljon enemmän kuin täällä, ja ajonopeudetkin olivat huomattavasti korkeammat. Amsterdamin kehäteillä päästeltiin reipasta 120 km/h vauhtia ja pujoteltiin autoja varsin sujuvasti. Varmasti mieleenpainuvin asia koko reissulla oli teiden kunto. Moottoritiellä 120 km/h ajaessa tien ääniä ei Skodaan tai Relluunkaan kuulunut juuri mitään – ihan kuin olisi sametilla ajanut. Pitäisiköhän täällä Suomessakin nastarenkaiden käyttöä alkaa suitsemaan…
Toinen takinliepeeseen tarttunut seikka on turnaukseen valmistautuminen ja sairastelun välttäminen varsinkin ennen ulkomaan turnauksia. Juustopalojen maistelu ei ollut fiksua – poika sai jostain kulhosta pöpön ja alkoi oksentaa. Riemua kesti tosiaan neljä päivää. Jälkiviisaana sanoisin, että käsienpesuun ja hygieniaan muutenkin kannattaa ehkä reissuilla panostaa hieman enemmän. Ikävää matkustaa, eikä peleistä sitten tulekaan mitään typerän taudin takia, joka olisi ollut vallan hyvin vältettävissä.
Oppia ikä kaikki.
Monen Kentän Konkari
Monen Kentän Konkari on nimimerkki, jonka takana on kokenut HVS-pelaajan vanhempi – arjen asiantuntija niin pelikentän laidalla kuin sen ulkopuolellakin. Hän kirjoittaa HVS-Verkkosanomiin kolumneja, joissa tarkastellaan tenniksen maailmaa vanhemman näkökulmasta: kilpailuiden jännitystä, harjoitusten rytmiä ja matkojen kommelluksia. Hän kertoo rehellisesti, lämpimästi ja pilke silmäkulmassa, millaista on elää mukana junioritenniksen pyörteissä.
