Nostoja Helsinki Tennis Week -seminaarista: “Tämä ei riitä!”
Tennispelien lisäksi Talissa oli tarjolla huippuesiintyjien tähdittämä seminaari lasten ja nuorten huippu-urheiluun tähtäävän valmennuksen tueksi. Seminaarissa keskusteltiin huippu-urheiluun tähtäävien lasten edellytyksistä, valmennuksesta, vammojen välttämisestä sekä niistä toipumisesta.
Lopuksi esiintyjäkaarti pohti, riittääkö nykyinen tekeminen ja pystytäänkö tulevaisuudessa Suomessa tuottamaan kansainvälisen tason huippu-urheilijoita nykyistä enemmän.
Useassa esityksessä korostui perustan rakentaminen huippu-urheiluun ja kovaan harjoitteluun. Esimerkiksi Tommi Pärmäkoski kertoi formulamaailmasta tutusta Sebastian Vettelistä. Vettelillä oli poikkeuksellinen kyky havaita ja rekisteröidä näkökentässä sekunnin murto-osan vilahtaneita asioita. Kyky kehittyi lapsuuden ja nuoruuden monipuolisen harrastamisen sekä nopearytmisien pelien kautta. Hän oli siis harrastanut “kaikkea mahdollista” ennen kuin päätyi formula-auton rattiin.
Samaa monipuolisuutta korosti myös urheilulääkäri ja valmentaja Harri Hakkarainen. Hän esitteli 4000 nuoren otoksen, jossa yksi merkittävä havainto oli: lapsilla ja nuorilla, jotka liikkuivat monipuolisesti 30 tuntia viikossa, ei ollut yhtäänrasitusvammaa. Aika hyvä insentiivi laittaa lapset liikkeelle!
HJK:n Akatemian nuorisopäällikkö Marko Hirvonen korosti monipuolisen liikkumisen vaatimusta myös HJK:n pelaajille.
Tahto, lahjakkuus ja uhraukset
Huippu-urheilijaksi tähtäävien lasten edellytyksistä Hirvonen nosti esiin voittamisen tahdon, atleettisuuden ja kurinalaisuuden toimia osana joukkuetta/harjoitusryhmää. Kunnianhimon ja unelmien on myös oltava näkyvissä arjen tekemisessä.
Hirvosen mukaan kansainväliselle huipulle tähtäävien lasten on oltava liikunnallisesti lahjakkaita, jotta fyysinen suorituskyky voi nousta tarvittavalle tasolle.
Pihlajalinnan urheiluklinikan ylilääkäri Lauri Alanko nosti esiin myös uhraukset: ruoka – pystyttävä syömään, vaikka se ei olisi aina omaa lempiruokaa. Uni – on mentävä nukkumaan ajoissa, vaikka televisiosta tulisi suosikkiohjelma tai kaverit menisivät discoon. Ruuan ja levon merkitys palautumiseen ja pelitapahtumaan valmistautumisessa on erittäin suuri.
Mistä viisastenkivi?
Allekirjoittanut jäi vielä odottamaan otsikon ongelman ratkaisua – seminaarissa siihen ei tullut selkeää vastausta. Nostan kuitenkin yhden asian, joka paneelissa lopuksi mainittiin: seuravetoinen urheiluharrastus päättyy suomalaislapsilla keskimäärin 11-vuotiaana.
11-vuotias on vielä aika pieni lapsi ja helposti vanhempien ohjailtavissa. (Kirjoittajan huom. kolmen lapsen isä.) Meillä on perheessä ollut tapa, että jos jokin harrastus aloitetaan, viedään se vähintään yksi kausi täysillä. Kauden lopussa lapsi saa itse pohtia, haluaako jatkaa. Pojat ovat kokeilleet vuoden ajan mm. painia, jalkapalloa ja tennistä. Yksi valitsi tenniksen pidemmäksi lajiksi. Kaikki kolme ovat myös taitoluistelleet useita vuosia.
Olemme pyrkineet tukemaan kaikkien lasten harrastuksia parhaalla mahdollisella tavalla oman kykymme ja resurssiemme mukaan. Käytännössä tämä on tarkoittanut monipuolisia harjoittelumahdollisuuksia kotona sekä tukea ja rohkaisua – ja joskus vaatimusta – omatoimiseen liikkumiseen myös seuratapahtumien ulkopuolella.
Jos lasten on harrastusten suhteen “vedettävä vanhempia perässään”, ei ole ihme, jos aktiivinen seuravetoinen harrastaminen loppuu viimeistään 11-vuotiaana. Huippuja ei saada lisää, jos massaa ei saada aktiivisen harrastamisen piiriin enempää ja lapsia pidettyä mukana pidempään.
Hirvonen sanoi osuvasti: valmentajat ovat lasten kanssa maksimissaan noin 12 tuntia viikossa, kun taas vanhemmat viettävät lastensa kanssa huomattavasti enemmän aikaa. Valmentajien vaikutusmahdollisuudet ovat siis rajalliset.
Olen samaa mieltä seminaarin otsikon kanssa: Tämä ei riitä!
Pallo on meillä vanhemmilla. Meidän on saatava lapsemme liikkeelle ja mahdollistettava kehittyminen ja pysyminen aktiivisessa urheilutoiminnassa mahdollisimman pitkään.
Antti Mehtälä
kolmen lapsen isä
HVS Academy Kids-pelaajan vanhempi
