Split step näyttää olevan kokemukseni mukaan ehtymätön väärinymmärrysten kaivo. Se kilpailee kärkipaikasta “enemmän voimaa syöttöön”- ja “oikea ote” -toiveajattelun kanssa. Kerron siis nyt itsestäni ja omista ongelmistani.
Lyöntien välissä tapahtuvassa liikkumisessa on vaikeutensa, siitä ei parane kiistellä. Lyönnin jälkeisen askelluksen muuttaminen sijoittumiseksi ja valmistautumiseksi seuraavaan lyöntiin voi tapahtua liian myöhään, liian aikaisin tai vääränlaisilla askelilla. Jos split step jää pelkäksi rituaaliksi, jalkojen sököttelyksi ilman tarkoitusta, saan sillä aikaan lähinnä haittaa.
Haluan parantaa peliäni liikkumisen kautta.
Siksi minun on parasta lähestyä split stepiksi kutsuttua liikkumistapaa sen tarkoituksen kautta. Tavoitteena on vapauttaa keho liikkeeseen, ladata jalkoihin kimmoisuutta, ajoittaa valmistautuminen vastustajan lyöntihetkeen ja mahdollistaa ensimmäinen askel oikeaan suuntaan ilman suurta viivettä.
Split step ei ole tekniikka vaan rytmi.
Ajoitus on kaiken ydin.
Repen asteikolla GOAT eli Roger Federer oli mestarillinen liikkuja. Hänen split steppinsä näytti lähes huomaamattomalta. Hän ei “pomppinut”, vaan synkronoi laskeutumisensa siihen hetkeen, kun vastustaja osui palloon. Havainnointi suunnasta tapahtui juuri silloin, kun jalat olivat valmiina tuottamaan liikettä odotettuun — tai odottamattomaan — suuntaan.
Ja tästä syntyy tärkein ajatukseni, jonka yritän tatuoida aivokuoreeni tuhansilla toistoilla.
Split step ei ole vain jokin liike tai koreografia. Se on vuorovaikutusta minun ja pelin välillä. Luen peliä ja vastaan siihen liikkeilläni. Split steppailu auttaa tulkitsemaan pelin kysymyksiä ja löytämään niihin oikea-aikaisia vastauksia.
Siksi parhaat liikkujat eivät välttämättä tee suurinta split stepiä — vaan parhaiten ajoitetun.
T. Repe “The Slip Step”
