Timo Kunnas – rakkauteni tennistä kohtaan täyttää 35 vuotta
HVS-toimitus pyysi HVS U10 Esikilpavastaavaa Timo Kunnasta kertomaan hänen mietteistään valmentajan työstään ja vapaa-ajastaan pienen perheen isänä. Kunnas pohtii artikkelissaan ajatuksia työstään varhaisnuorten urheiluvalmentajana suomalaisessa tenniksessä. Pohdinnassa pintaraapaistaan ajatuksia valmennusfilosofioista, työn tuomista arkirutiineista ja sen yhdistämisestä vapaa-aikaan. Lopuksi mietinnässä juniorin oman halun merkitys urheilussa ja siinä kehittymisessä.
Joku viisas sanoi, kun poikani syntyi viisi vuotta sitten, että kun lapsi syntyy, niin aika lähtee juoksemaan entistä kovempaa. Se on mielestäni pitänyt ainakin kohdallani täysin paikkansa. Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet tuntuvat kulkevan entistä nopeampaa. Mistä ne ajat ovat kohdallani koostuneet? Varmasti ihan samoista asioista kuin monen muunkin perheellisen isän arki.
Voi kunpa osaisin olla parempi isä, parempi puoliso, parempi valmentaja, parempi työkaveri, parempi ystävä ja parempi urheilija – voi kunpa olisi enemmän aikaa tähän kaikkeen.
Ajatuksia työstäni
Useat kilpaurheilussa toimineet valmentajat ovat sanoneet mediassa, että kilpavalmentaminen on 24/7 työtä. Olen uskonut tuohon väitteeseen. Olen joutunut katsomaan tuota asiaa hieman uudesta suunnasta poikani syntymän jälkeen. Edelleen uskon 24/7 väitteeseen, mutta minun on pitänyt opetella pelaamaan asioita ja aikaa viisaammin, siinä välillä kuitenkaan onnistumatta.
Työnkuvani on HVS:ssä 11 vuoden aikana jonkin verran muuttunut. Aikaisemmin valmensin pääosin 10-15-vuotiaita junioreita. Viimeiset kolme vuotta olen valmentanut 5-11-vuotiaita.
Päivien ja viikkojen sisällöt muuttuneet jonkin verran. Ennen reissasin kuukausia vuodessa, nyt enemmän kotona. Tavoitteet kuitenkin säilyneet täysin samana. Junioreiden auttaminen ja vastuu heidän kehittymisestään kilpatennispelaajina ja urheilijoina. Myös vanhempien valmentaminen ja auttaminen on iso osa nykypäivän kilpavalmentamista.
Olen aina miettinyt, että se päivä, kun pelaajan kehitys ja tulokset eivät käy mielessäni, on aika lopettaa. Silloin on intohimoni tätä työtä kohtaan sammunut ja aika vaihtaa ammattia. Uskon kuitenkin, että olen tähän mennessä kehittynyt tulosorientoituneesta valmentajasta kokonaisvaltaisemmaksi tennis- ja urheiluvalmentajaksi. Koen, jos pidän huolta itsestäni, minulla on ainakin 30 vuotta aikaa kehittyä todelliseksi ammattilaiseksi.
Tein aikoinani useita vuosia valmentajantöitä ilman lomia. En vain malttanut pitää lomia. Halusin vain kehittyä ja valmentaa jokainen päivä.
Loma-ajat reissasin ulkomailla kisoissa ja jouluaatotkin treenattiin. Olen viime vuosina oppinut ymmärtämään, että minun täytyy välillä levätä, jotta pystyn tekemään työni huolellisemmin ja voimaan paremmin. Joka tapauksessa nuo vuodet olivat ylivoimaisesti opettavaisimpia vuosia tennisvalmentajana ja en tekisi nyt mitään toisin. Tunnen edelleen niin, että se aika oli koettava niin hyvässä kuin pahassa.
Ensi kesäkuussa rakkauteni tennistä kohtaan täyttää 35 vuotta. Olin 6-vuotias, kun tennis kolahti minuun toden teolla. Katsoin perheeni kesämökillä Iitissä vuoden 1985 Wimbledonin finaalia pienestä telkkarista, jossa Länsi-Saksalainen Boris Becker valloitti sydämeni nostaessaan turnauksen voittopokaalin päänsä päälle vain 17-vuotiaana ihmelapsena. Sitä päivää ennen olin ollut vannoutunut jääkiekkoilulle – Jari Kurrille ja Wayne Gretzskylle.
Suomalainen tennis sydämessä
Olen oppinut ymmärtämään, että jos haluan todella hyväksi valmentajaksi, minun pitää olla parempi joukkuepelaaja. Ilman hyvää tiimiä, minun on vaikeampaa onnistua.
Yhteiset tavoitteet antavat mahdollisuuden toteuttaa isompiakin haaveita.
Tähän asti kerran kymmenessä vuodessa, on yksi suomalainen tennispelaaja noussut maailmanlistalla sadan parhaan pelaajan joukkoon. Se on harrastajamäärimme suhteutettuna ihan realistinen määrä. Yksi suurimmista tavoitteistani on olla löytämässä ja mukana auttamassa sinne useammin ja useampia suomalaisia tennispelaajia. Mitä isommat juniorimassat saamme, sitä todennäköisempää on löytää ne juniorit, joilla mahdollisuutensa.
Kiertäessäni useammat vuodet ulkomailla, muistan kun kansainvälisissä turnauksissa ulkomaiset valmentajat usein ihmettelivät, miten Suomen kokoisesta pienestä tennismaasta tulee niinkin paljon hyviä yksilöitä maailman kovimpiin junioriturnauksiin ja vielä menestyvätkin siellä. Se antoi paljon itseluottamusta ja uskoa tekemiseemme. Uskon vahvasti, että valmennuksen laadulla ja henkilökohtaisella välittämisellä pystymme kilpailemaan maailman isoja tennismaita ja massoja vastaan.
Uskon vahvasti, että kun löytyy niitä yksilöitä, heihin pitää myös panostaa toiminnallisesti, henkisesti ja taloudellisesti. Ne tyypit pitää vain löytää, joiden perheet ovat valmiita sitoutumaan ja lähtemään huippupolkua kipuamaan.
Kyseinen tapa herättää monesti närkästystä ja jopa kateellisuutta pienessä tennismaassa, mutta uskon, että se on ehkä ainut mahdollisuutemme ja sen takana on seistävä, vaikka huutelua hieman kuuluisikin sivuilta. Olosuhteita Suomessa on paljonkin, mutta intohimoisia kilpavalmentajia suhteellisen vähän.
Juniorilla pitää olla mieletön tahto urheilla isoja määriä, harjoitella, kilpailla ja voittaa. Kilpailullisuus on se, missä meillä Suomessa on vaikeampaa. Tärkeää, että ne yksilöt, jotka suomessa voittaneet kaiken mahdollisen ikäluokassaan, saadaan pikimmiten maailmalle kovempiin turnauksiin. Muilla junioreilla ei vielä niin kiire, sillä heillä vielä kotimaassaan tarpeeksi vastusta ja haasteita oppia voittamaan. Oikoteitä pitkin ei pääse, jokaisen kivuttava portaat omaa tahtiaan. Suunnitelmallisuus ja systemaattisuus tärkeää – hosuminen ei.
Valmennuksen filosofiat
Kahdeksan vuotta kiertäessäni Euroopassa maailman kovimpien 14-vuotiaiden junioreiden kilpailuissa, auttoi minua hahmottamaan tennistä aika laajana kokonaisuutena ja hioi omaa valmennusfilosofiaani siihen pisteeseen missä se on nyt.
Valmista siitä ei toivottavasti tule ikinä. Se on koostunut lukemattomien tuntien keskusteluista eri maiden parhaiden pelaajien valmentajien kanssa, seuraamalla parhaiden pelaajien vanhempia, seuraamalla parhaiden pelaajien toimintaa ja seuraamalla erilaisia tenniskulttuureita. Seuraan jatkuvasti netistä maailman kovimpia junioriturnauksia. Sieltä näen melko helposti, missä tennis sillä tasolla tällä hetkellä menee ja mitä vaatii pysyä tai päästä sille tasolle. Uskon vahvasti, mutta kriittisesti omaan tietämykseeni. Vahvimman osa-alueeni valmentajana tunnen olevan hyvä empatiakyky pelaajia kohtaan. Se on myös yksi valmennusfilosofiani tukipilareista. Toisen vahvuuksistani koen olevan sopivien vaatimustasojen löytäminen yksilön kehityksessä tenniksen eri osa-alueilla. Filosofiani pitää sisällään pieniä palasia omasta lapsuudestani ja kokemuksistani, mutta isompi osa syntynyt vuosien varrella seuratessani nykynuorten avointa ja ennakkoluulotonta asennetta elämää kohtaan.
On monenlaisia valmennusfilosofioita. Niitä kaikkia tulee arvostaa, vaikkei ne ihan lähellä omaa olisikaan. Aika monilla erilaisilla tavoilla on mahdollisuus päästä hyvään lopputulokseen. Omaan filosofiaan tulee kuitenkin uskoa tai sitten pitää asialle tehdä jotain. Paljon on valmentamisen asiantuntijoita maailmassa, jotka kuitenkaan eivät ole tehneet päivääkään ihmisen valmentamista. Heitäkin on hyvä välillä kuunnella ja ottaa ideoita, mutta usein parempi vain keskittyä itse tekemiseen. Itse tekemisestä – onnistumisista ja epäonnistumisista saa kuitenkin sen parhaan palautteen.
Tuntuu hyvältä, että olemme löytäneet HVS:n esikilpaan ja U10-valmennukseen mielestämme hyviä ja selkeitä linjoja. Emme usko, että meidän kannattaa ottaa mistään yhdestä maailman maasta tai yhden henkilön tiettyä mallia, vaikka niitä meille usein ”kaupitellaankin”. Olemme löytäneet Suomen kokoiseen tennismaahan sopivia rakennuspalikoita ja meidän kulttuuriin sopivia toimintatapoja. Uskomme vahvasti niihin. Noudatamme ja kehitämme niitä. Kuitenkin jokainen tiimimme valmentaja saa tuoda uusia asioita mukaan ja olla aina oma itsensä. Näin kehitämme toinen toistamme jokainen päivä.
Olen saanut tavata maailmalla todella paljon hyviä valmentajia, mutta mielestäni myös heikompia valmentajia.
Filosofiassani hyviä valmentajia yhdistää tietynlainen nöyryys, uteliaisuus, energisyys, positiivisuus, spesifien lajitaitojen tietämys, osallistuminen harjoitteluun ja ennen kaikkea halu kehittyä.
Ei ole sattumaa, että hyvät junioripelaajat ovat onneksi päätyneet lopulta heidän oppiinsa. Heikompia yhdistää mielestäni usein kaikkitietäväisyys, eivät usein puhu pelaajien vahvuuksista, vaan etsivät pääosin heikkouksia, mitkä on kenen vain helppo havaita kun lapsi pelaa tai harjoittelee. Useimmiten ne ovat teknisiä tai persoonallisten lyöntityylien analysointia. He eivät pidä urheilijaa keskiössä, vaan oman egon nostaminen useissa yhteyksissä pinnalle ja itsensä ”kauppaaminen” juniorin vanhemmille taloudellisen hyödyn lähtökohtana. Harjoittelusta puuttuu systemaattisuus ja se usein suunnitellaan vain näyttämään hyvältä katsomossa seuraaville maksaville vanhemmille. Viimeksi mainittua toimintaa on maailmalla jo valitettavan paljon. On kova työ, ettei sellaista toimintaa pesiytyisi liikaa tenniskulttuuriimme. Se on lasten kustannuksella tehtyä taitavaa bisnestä, minkä varakkaat vanhemmat kustantavat.
Palasia työn arjesta
Koen, että olen saanut vierelleni HVS U10:ssa intohimoisia valmentajia, joiden kanssa uskomme onnistuvamme.
Työskentelen pääosin iltapäivisin kentällä 25-30 tuntia viikossa yhdessä tiimimme kanssa. Aamupäivät kuluvat mm. miettiessä ja suunnitellessa harjoituksia. Rakennellessa tulevia tapahtumia ja tapahtumakalenterin päivittämistä. Keskustelen välillä vanhempien kanssa puhelimessa. Usein palaveerataan Talin kahviossa valmentajien kanssa. Mietimme paljon junioreita yksilöinä. Heidän vahvuuksiaan ja kehityskohteitaan. Katsomme heitä kokonaisuuksina, kehittyvinä järkevinä lapsina, joilla saa ja pitää olla muutakin elämää kuin tennis. Mitä enemmän vietämme junioreiden kanssa aikaa ja tutustumme heidän luonteisiinsa ihmisinä, sitä paremmat mahdollisuudet meillä auttaa heitä. Yhdestä kahteen viikonloppua kuukaudessa on kilpailuseurantaa junioriturnauksissa. Välillä olen saanut mennä myös Taivikseen valmentamaan seuramme pienimpiä 2-4-vuotiaita pelureita. Olen ollut mukana myös Helsingin koulukiertueilla ja eskaritenniksissä. Oli aika tai paikka mikä tahansa, jossa on maila, pallo ja ihmisiä iästä riippumatta, aina voi oppia jotain uutta.
Kunnioitamme jokaista lasta yksilönä, vaikka toisille keltaisen karvapallon pelaaminen olisikin helpompaa kuin toisille. Olemme kiinnostuneita junioreiden monipuolisista liikuntamääristä. Itse lajissa kiinnostuksemme on juniorin lajitaitojen kehittämisessä niin teknisellä ja taktisella kuin fyysisellä ja henkisellä puolella. Juniorin itseluottamus on aina tarkkailussamme läsnä. Vanhempien sitoutumista kilpatennikseen pidämme erittäin tärkeänä. On tärkeää, että lapset, vanhemmat ja valmentajat ymmärtävät roolinsa oikein. Vaikka esikilpalaiset, joiden kanssa työskentelemme, ovat vasta 5-11-vuotiaita, pätevät ihan samanlaiset asiat kuin vanhempienkin junioreiden kanssa työskennellessä.
Asetamme valmennuksellemme tavoitteita, sillä uskomme, että hyvin kanavoidut tavoitteet ohjaavat toimintaa ja sen mielekkyyttä. Kun realistisia tavoitteita asetetaan, niin asetetaan siihen suuntaan, että tapahtuu kehitystä ja intohimon liekki suurenee. Tiimimme tavoitteena on kehittyä ja tehdä asiat niin ammattimaisesti kuin osaamme.
Noin kahdeksan tuntia päivässä teen töitä ja ajattelen tennistä. Välillä kaksitoistakin tuntia. Näen paljon unta tenniksestä ja valmentamisesta. Se ei haittaa minua, koen sen positiivisena asiana. Otteluiden seuraamisesta ja jännittämisestä olen pitänyt aina. Oli kisa sitten minitenniskisa tai Tennis Europen 1.kategorian kovin kilpailu maailmalla. Molemmat sitä yhtä ja samaa kilpatennispolkua.
Vapaa-aika vai aika vapaa?
On normaalina arkiviikolla elämässäni toki muutakin. Poikani viemistä ja hakemista päiväkodista. Kodin imuroimista ja pölyjen pyyhkimistä. Tiskikoneen täyttöä, tyhjennystä ja pyykinpesua. Kahdesta kolmeen kertaa viikossa harjoittelemista kuntosalilla. Pojan kanssa leikkimistä ja pelaamista. Koko perheen kanssa ulkoilemista ja lenkkeilemistä. Vaimon kanssa keskustelemista. Nauttimista kotiruuasta ja välillä ravintolassa syömistä. Penkkiurheilemista ja käyntejä urheilu tapahtumissa. Välillä käyn katsomassa valmennettavien junioreiden toisten lajien harjoituksia ja otteluita. Pojan ja vaimon mentyä iltaisin nukkumaan, selkeimmät rentoutumistapani on pelata pleikkarilla NHL-peliä, katsoa Netflixistä hyviä ja jännittäviä sarjoja, katsella tennisvideoita Youtubesta tai miettiä muita tennisjuttuja. Olen pienestä pojasta asti ollut riippuvainen ystävistäni. Onneksi suuri osa ystävistäni on samassa työpaikassa kanssani, niin tulee tavattua heitä säännöllisesti melkein päivittäin.
Tätäkö haluan tehdä isona?
Ilmeisesti. En ole vielä ikinä tosissani miettinytkään muuta vaihtoehtoa sen jälkeen, kun huomasin ettei minusta tule ammattiurheilijaa ATP-tourille tai NHL-kaukaloihin. Melkein aina kun harjoitukset päättyvät, tuntuu että ne loppuvat liian nopeasti. En tunne ikinä harmitusta lähteä töihin hallille tai työmatkalle turnausreissuun.
Kun poikani on päiväkodissa ja vaimoni töissä, suuntaan ensimmäiseksi vaistomaisesti Taliin. Mikä tenniksessä on hienoa? Aikoinaan pelatessani itse kilpaa, vastasin varmasti kilpaileminen, voittaminen ja kaverit. Nykyään vastaan ihmiset. Yhdessä tekemisen hauskuus, juniorin auttaminen, siitä saadut ilontunteet.
Yhdessä asetetut tavoitteet ja niissä halu kova onnistua. Se tunne, kun huomaa että juniori tuntee kehittyvänsä ja onnistuu haasteissaan. Pelaajan pelitasolla ei ole niin paljon tässä asiassa merkitystä, koska jokainen pelaaja on yksilö ja kehittyvät omaa tahtiaan. Kuten jo aikaisemmin viittasin, kilpaurheilun jännittävyydessä on jotain sanoinkuvaamattoman hienoa ja koukuttavaa.
Voiko lapsestani tai valmennettavastani tulla ammattilaistennispelaaja?
Usein kuulen kysymyksiä junioreiden potentiaaleista tenniksessä. Mielestäni aika näyttää, mihin kukin juniori pääsee tavoitellessaan omaa huippuaan. Aika turhaa kuluttaa energiaa lapsen lahjakkuuden arvioimiseen, kun senkin ajan voi hyödyntää lyömällä palloa ja urheilemalla. Oli se juniorin kehityksen päätepiste sitten aikanaan tenniksessä mikä tahansa, on sitä kunnioitettava. Tietoisuus siitä, että juniori on saanut paljon sisältöä tenniksestä elämälleen, lämmittää jo sinänsä mieltä paljon. Kaikista tärkeintä on se palo, mikä juniorilla on tennistä ja ennen kaikkea urheilua kohtaan. Kaikilla se on erilainen. Toisilla se on kirkkaampi ja toisilla himmeämpi. Jos ihan tennishuippua tavoittelee, se pitää mielestäni olla jo pienestä pitäen todella kirkas. Näin kilpaillussa lajissa kuin tennis, se pitää olla kirkkaampi kuin kilpakumppaneilla, vanhemmilla ja valmentajilla. Sitä ei onneksi voi ostaa, vaan sitä on joillain enemmän ja joillain vähemmän. Se voi kirkastua tai himmentyä. Yksi tehtävistäni tässä työssä auttaa siinä, ettei se ikinä sammuisi, vaan palaisi aina.
Kaikista junioreista ei vain voi tulla jarkkoniemisiä, emmalaineita tai emilruusuvuoria. Se pitää meidän aikuisina hyväksyä.
Toistaiseksi vielä lyhyellä valmentajaurallani ja kokemusteni perusteella, tapauksissa, joissa vanhempien ja valmentajan halu on ollut korkeampi kuin lapsen, on alkanut kova yrittäminen nopeuttaa kehitystä erilaisin tavoin. On esimerkiksi tuotu businessmaailmasta hyväksi todettuja nopeita tapoja saada nopeita tuloksia, järkeillään lapselle ammattilaispelaajan ”työviikkoa”, kaikki lasten liikuntaleikit vaihdetaan ohjattuun valmennukseen ja ”laatuun”. On käynyt nopeasti niin, että monipuoliset liikuntamäärät ovat pudonneet 30:sta tunnista 12:sta tuntiin viikossa. Tulokset hetkellisesti tenniskentällä parantuneet, mutta lapsen oma palo lähtenyt salakavalasti himmenemään. Hauskuus on muuttunut suorittamiseksi ja lapsen focus on siirtynyt omista mielikuvituspeleistä aikuisilta hakemaansa hyväksyntään harjoittelustaan ja otteluistaan. Jos ajattelen, että kyseisellä taktiikalla ”teen” valmennettavastani tai lapsestani huippupelaajan, voi olla kohtalokas tie. En sano, että se on väärin, mutta itse en usko siihen malliin tai mielellään haluaisi olla mukana sellaisessa. Lasten unelmia pitää kunnioittaa ja mahdollistaa, mutta sitä juniorin omaa paloa pitää valvoa ja vaalia.
Kokemukseni niistä tapauksista, joissa vanhempien ja valmentajan palo on ollut paljon kirkkaampi ja ”viisaampi” kuin juniorin, eivät ole juuri ikinä päättyneet hirveän hyvin. Tässä asiassa olen itsekin saanut tehdä virheitä ja yrittänyt oppia niistä.
Näitä asioita myös työssäni päivittäin seuraan ja pyrin analysoimaan. Vanhempia voi tässä asiassa yrittää auttaa, mutta kaikilla saa ja pitää olla omat uskomukset oman lapsensa parhaaksi. Vanhemmat tekevät aina kuitenkin valinnat ja se valmentajan pitää hyväksyä. Pyrimme vuosittain löytämään ja valitsemaan HVS-esikilpaan lapsia, joiden oma halu liikkua paljon ja tulla paremmiksi, on vähintään yhtä korkea kuin lapsen vanhemmilla ja valmentajilla. Mielellään se tahto saa olla paljon korkeampi ja meidän aikuisten tukemaa, mahdollistamaa ja kannustamaa.
Nimi: Timo Kunnas
Ikä: 41 vuotta
Perhe: Avovaimo Lilli, poika Kevin 5 ja poikapuoli Casper 17
Harrastukset: Kilpatennistä HLK:ssa 1985-2000. Jääkiekkoa nuorena HIFK:ssa, salibandyä M-Teamissa ja pesäpalloa Punamustissa. Tuhannet tunnit muita pihapelejä. Urheilun seuraaminen.
Tennisvalmennus: Mark Östmanin tenniskoulussa 2002-2004, kesätöissä 2004-2005 Hangossa Timo Nakarin tenniskoulussa, 2004-2009 HLK:ssa 6-14-vuotiaiden kilpavalmentajana, 2009-2020 HVS:ssa 5-15-vuotiaiden kilpavalmentajana. 2007-2019 Suomen Tennisliitossa eri ikäryhmien maajoukkuevalmennustehtävissä.
Muuta: Suorittanut kasvatustieteen opintoja avoimessa yliopistossa. Valmistunut urheilutoimittajaksi HEO:sta 2004.